Suosittele Tulosta sivu Sivukartta

Aikaisemmin julkaistut blogikirjoitukset:

9.2.1013

Harri Romar:

Auta lähimmäistä pärjäämään Selviytyjät Suomi -diakoniakisassa

Viikolla kahdeksan alkioi Selviytyjät Suomi -sarjan jaksot. Selviytyjissä kilpailijat elävät jollakin Malesian saarella luonnon armoilla. Myrskyt, kylmät yöt, päivällä paahtava aurinko, nälkä ja saaren eläimet ovat arkipäivää. Lisäksi joillekin kisailijoille rankkaa on se, niin luin haastattelusta, että yksityisyyttä ei ollut. Mihinkään ei päässyt edes yksin murjottamaan. Keväällä tulemme tietämään miten kisassa kävi. Miten esimerkiksi pärjäsi Korson nyrkkeilevä pastori Hanna Vaittinen. Saarella on menty kaasu pohjassa, ehkä välillä ajovalotkin pimeinä. Maikkari odottaa katsojia suursatsaukselleen, se on selvää.

Diakoniatyöntekijät näkevät Selviytyjät Suomi -jaksoja jokaviikkoisessa työssään ympäri Suomea. Myös näistä kohtaamisista voisi tehdä televisiosarjoja. Veikko Lavi lauloi aikanaan että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Miksei sitten jokainen diakonin ja seurakuntalaisen kohtaaminen voisi olla yhden jakson arvoinen? Näissä kohtaamisissa ei tarvitse mennä Malesiaan. Kulisseiksi käyvät lähiöt ja ostarit, taajamat ja pellonpientareet.
Kyllä näissäkin jaksoissa riittää tapahtumia. Välillä myrskyää. Työttömyys tai äkillinen sairaus johtavat äkkiä monenlaisiin ongelmiin: taloudellisiin, henkisiin, sosiaalisiin… Kyllä Suomessakin voi nälkä vierailla, samoin kylmyys ja pimeys.

Arvelen että Selviytyjät Suomi -jaksoissa ideana on, että yhteistyöllä pärjätään. Sama metodi toimii myös Selviytyjät Suomi -diakoniajaksoissa. Diakonien ja ylipäätään meidän kristittyjen tulee toimia toinen toistemme tukena ja apuna vaikeilla rasteilla. Silloin kun näemme että lähimmäiseltä on bensa loppumassa ja viimeinenkin ajovalo sammumassa, tulee sisäisen auttajan herätä. Auttaa lähimmäistä pärjäämään Selviytyjät Suomi -diakoniakisassa maaliin.

Miksi tällaisia jaksoja ei kuvata? Onko niin, että tämä kaikki on liian mahdollista? Malesiaan haettiin kilpailijoita. Sinne oli tunkua. Ja kilpailijat tiesivät, että kaikki loppuu aikanaan. Joku julistetaan voittajaksi ja kaikki saavat myös korvauksen. Arkielämän Selviytyjät Suomi -diakoniajaksoihin ei haeta. Niihin ajaudutaan. Elämän monet käänteet voivat johtaa kenet tahansa meistä tuohon kisaan. Mutta siitäkin kisasta voi selvitä voittajana. Voitto tai ykköspalkinto ei ole iso potti rahaa ja mainetta mediassa, vaan voitto on se, kun on selvinnyt uuteen päivään ja saanut jälleen uuden syyn elää Luojamme lahjaksi antamaa elämää.


Heini Lekander:

12.9.2012

Voimauttavia kuvia

Syyskuussa, syksyisenä perjantaipäivänä, meillä oli ammattivalokuvaaja kuvaamassa diakoniatyöntekijöitä neuvottelupäivien 2013 ohjelmakirjaa varten. Katsoin äsken kuvia ja ne oli mielestäni mukavasti onnistuneita. Iloinen myös olin siitä innosta, jolla pyytämäni työntekijät lähtivät kuvauksiin mukaan!

Muutama vuosi sitten Jyväskylän silloisen kaupunkiseurakunnan diakoniatyöntekijöillä oli mahdollisuus osallistua Miina Savolaisen voimauttavan valokuvauksen kurssille. Se kurssi synnytti ainakin itsessäni uusia oivalluksia siitä, miten monipuolisesti kuvia voisi diakoniatyössäkin käyttää. Meillä on varmasti monella kotona rakkaita kuvia, mutta sitten myös valokuvia, jotka haluaisi laittaa piiloon, unohtaa tai polttaa tai repiä. Sekin kertoo kuvien voimasta.

Onnistunut kuva voi kuitenkin myös vangita jonkun tärkeän hetken. Onnistunut valokuva ikään kuin vangitsee jotakin erityistä myös meille tärkeistä ihmisistä, heidän persoonallisuudestaan. Senkin takia olin niin iloinen katsoessani työkavereideni, arjesta tuttujen ihmisten kuvia. Tuli samalla tunne, että saan tehdä työtä tosi hyvien tyyppien kanssa ja olen siitä kiitollinen tänään!


19.7.2012

Kuka minä diakoniatyöntekijänä olen?

Olen diakonina eläessäni miettinyt paljon paitsi omaa identiteettiäni, myös diakonityöntekijän ja kirkon työntekijän identiteettiä. Huomaan usein, että ammatti ja koulutukseni ovat jopa suurempi osa identiteettiäni kuin toivoisin niiden olevan. Itselleni usein tämä pohdinta tuo oivalluksen, että monista kyselyistä ja epäilyistä huolimatta taidan kuitenkin olla varsin syvästi sitoutunut kirkon diakoniatyöhön.

Olen työn ohessa opiskellut Jyväskylän yliopistossa ja myös siellä opinnoissani identiteettien merkitys on tullut usein vastaan. Nykyisessä globalisaation ja tietoverkkojen maailmassa ei lähiyhteisö enää välttämättä anna ihmisille identiteettejä valmiina tai yksilöt eivät puolestaan haluakaan suostua valmiiksi annettuihin muotteihin. Erilainen identiteettityö ja itsensä etsiminen on myös työssämme meille monille tuttua.  Erityisesti nuoret aikuiset, mutta ihan kaiken ikäiset, iäkkäätkin,  tekevät identiteettityötä, etsivät itselleen sopivia viiteryhmiä,  pohtivat, millainen kuluttaminen tai elämäntapa olisi itselle sopiva. Ja millainen hengellisyys puhuttelisi juuri nyt eniten.

Diakoniatyöntekijöiden neuvottelupäivät tarjoaa kahden vuoden välein meille tilaisuuden pysähtyä tarkastelemaan, missä itse kukin olemme menossa. Ja missä olemme nyt. Pyrimme rakentamaan Jyväskylän päivistä sellaiset, että siellä olisi rakennusaineksia työn ja oman ammatti-identiteetin pohdintoihin, mutta myös aikaa tavata tuttuja, levähtääkin ja olla. Toivottavasti Oulun päivien tapaan myös ilolle olisi runsaasti tilaa. Ainakin Paviljongissa on katto korkealla, että naurulla on tilaa raikua!